Suomen paras, komein ja uutterin kirurgi Sulo Strömström oli juuri saanut päätökseen vaikean ja useita tunteja vaatineen oikean jalan amputoinnin. Jalka oli nyt matkalla patologi Otto von Humuksen paljon kannatelleelle obduktiopöydälle. Aika näyttäisi, löytyisikö jalasta luusyöpä, vai oliko kirurgi Srömström hikoillut jälleen turhaan leikkaussalissa luusahoineen.
Von Humus natusteli keltaisilla hampaillaan paksua maksamakkaravoileipää kun sairaalan lähetti läiskäisi verisen jalan pöydälle.
- Srömströmillä on ollut taas kiire, pudisteli von Humus päätään huolestuneena, mutta ymärtäväisenä tutkaillessaan koipea. Verta valui valtoimenaan. Hmm, mielenkiintoista.
Sillä aikaa kirurgi Strömström oli jo ehtinyt lääkäreiden taukohuoneeseen jossa istui peilin edessä kohottelemassa kulmakarvojaan. Hän katsoi tummia, kiiltäviä, ohimoilta tyylikkäästi harmaantuneita hiuksiaan ja pohti häntä jo pitkään askarruttanutta ongelmaa: Värjätäkö vai ei värjätä? Siinäpä vasta onkin pulma, Sulo huokaisi.
Toisaalta hamaantuneet ohimot olivat charmikkaat, toisaalta ne vanhensivat. Värjätäkö, vai ei värjätä? Kirurgi parka.
Strömström vilkaisi ranteessaan kiiltelevää kultaista Rolexiaan.
- Pahus, jo kolme, hän kivahti ja riensi kiireesti huljauttamaan peniksensä taukohuoneen wc:n lavuaarissa ja ryntäsi kiireisesti, mutta päättäväisen arvokkaasti toisen kerroksen käytävän liinavaatekomeroon, jossa terhakaan hellä sairaanhoito-oppilas Sievänen jo malttamattomana odotti.
He huokasivat: - Rakas, kuin yhteisestä suusta ja syleilivät kiihkeästi.
Hellästi, mutta päättäväisesti komea kirurgi otti neiti Sievästä niskasta kiinni ja painoi hänen päänsä sykkivän solakan elimensä eteen, jonka oli hetkeä aiemmin vapauttanut suloisesta piinastaan, silkkisistä boksereista, jotka hän oli ostanut opintomatkalta Pariisista. Ah seine, ah Amanda!
- Me emme voi hukata aikaa, hän mumisi ja kiihdytti tahtia valkotakkisen neidin imevässä ja ymmärtäväisessä suussa.
- Aah aah aargh, Strömström karjui purkautuessaan Sieväsen kuumaan, kiihkeään ja punahuuliseen suuhun,- sinä se sitten osaat, Marja, hän kehui napittaessaan housujaan.
- Marja! Neiti Sievänen kiljaisi,- minun nimeni on Klaara. Senkin peto!
Hoitajaharjoittelija juoksi nyyhkien liinavaatekomerosta ja jätti kaikkien hoitajien ihaileman ja kollegoidensa kadehtiman kirurgin aukomaan suutaan hämmentyneenä ja sanattomana.
Kirurgimme tuumi ensin juosta hoitajaharjoittelija Sieväsen kiinni ja selittää erehdys tavalla tai toisella, mutta hetken pohdittuaan hän kohautti olkapäitään ja totesi, että meressä oli toki muitakin kaloja. Sellainen purjehtikin kuin parahiksi hänen ohitseen valkoiseen takkiin ahtautuneena.
- Odottakaa neiti! Strömström huusi ja kiiruhti herkullisesti keikkuvan takapuolen perään, - oletteko uusi täällä? Saanko esitellä itseni, olen kirurgi Ström....
Samalla ohimoiltaan charmantisti harmaantunut kirurgi riisui kiihkeän päättäväisesti katseellaan pahaa aavistamatonta nuorta naista, joka painoi kauniit kauriinsilmänsä kainosti vastavahattuun käytävänlattiaan.
Sillä välin Otto von Humus oli pilkkonut maanalaisessa työhuoneessaan amputoidun jalan tunnistamattomaksi sörsseliksi löytämättä siitä sen paremmin luusyöpää kuin sääriluutakaan. Hän olisi tarvinnut kipeästi sääriluun anatomian opiskelijoille luu luulta keräämälleen rangolle, joka miltei valmiina kummitteli patologian osaston WC:ssa. Poliisikoulusta tullut vierailijaryhmä oli pelästynyt sitä pahankerran, kolme opiskelijaa oli pyörtynyt ja toinnuttuaan vaihtanut alaa. Yksi keräsi astioita sairaalan kahviossa palkattomana harjoittelijana.
- Olkoon, jo rauhoittunut patologi puuskahti,- kuka tuollaisesta sotkusta selvän ottaisi? Täytyy napata sääriluu seuraavasta raadosta. Ai niin, se hemmetin luusyöpä. Laittaisiko, että oli, vai että ei? Hmm. Laitetaan, että oli, hän tuumasi ja pohti samalla, että kirurgi jäi tästä hänelle yhden velkaa. Hän hymyili keltaisilla hampaillaan ja otti esille maksamakkaravoileivän jämät.
Von Humuksen musta kissa natusti nurkassa muristen veristä lihanpalaa.
Lääkärien taukohuoneessa oli sankka savu. Ylilääkäri Julius Dementus oli heittänyt palavan sikarin paperiroskikseen.
- Missä on vaahtosammutin? Julius karjui hillittömästi yskien.
- No, mutta hyvänen aika, se vietiin lastenosastolle rahoittajien viime kierroksen aikana, lastenlääkäri Imelda Maitorupi selvitti huokaisten,- tässä nyt montaa sammutinta hankkimaan. Tälläisinä aikoina kun sairaalan budjetista saa niukin naukin edes nipistettyä säällisen työsuhdemersun.
Ylilääkäri Julius Dementus tempaisi pöydältä Imeldan kahvimukin ja tyhjensi sen palavaan roskikseen. Se hulmahti liekkeihin kuin bensiinitankki.
- Ei sitä, Imelda ehti rääkäistä ennen kuin pyörtyi.
Julius säntäili huoneessa ympyrää ja huuteli sekavia määräyksiä muille lääkäreille hätätilanteen selvittämiseksi kun huoneeseen astui kirurgi Strömström ja otti tilanteen päättäväisesti, mutta hellästi haltuunsa.
- Virvoittakaa tohtori Maitorupi, pysäyttäkää Dementus ja avatkaa ikkuna. Minä tukahdutan tulen.
Kirurgi riisui työtakkinsa ja heitti sen roskakorin päälle. Räjähdystä seuranneessa paniikissa säästyttiin uhreilta, ainoastaan Imelda Maitoruven peruukki katosi. Sekin löytyi myöhemmin Luonnontieteellisestä museosta, jonne se oli lähetetty läheiseltä koululta pahoin palaneena, mukanaan paperilappu, jossa luki tikkukirjaimin, " joku nisäkäs?".
Värjääkö loistava kirurgimme harmaantuvat hiuksensa? Saako von Humus koskaan luurankoaan koottua? Ostaako Maitorupi uuden peruukin, vai kulkeeko pälvikaljussaan pelästyttelemässä lapsia osastollaan?
Pakinaperjantaissa oli kuvahaaste.
sunnuntai 6. tammikuuta 2008
lauantai 5. tammikuuta 2008
1. luku, jossa von Humus hukkaa päitä
Sairaalan pohjakerroksessa, patologisen osaston yhteydessä sijaitsi syväjäädyttämö. Siellä oli pakastettuna kahdenkymmenen rikkaan ruumiit ja kuudenkymmenen vähän varattomamman päät.
Suurella ja kalliilla mainoskampanjalla markkinoitiin varakkaille mahdollisuutta, kun muuta keinoa ei enää ollut, jäädytyttää ruumiinsa odottamaan lääketieteen kehitystä. Ehkä joskus keksittäisiin hoito heidän kuolemantautiinsa.
Syväjäädyttämöstä oli vastuussa patologi Otto von Humus. Hän oli järjestänyt ruumiit kolmeen kerrokseen, kullakin ruumiilla oli oma nimilapulla varustettu lokeronsa. Alariviin von Humus oli sijoittanut lihavat vuorineuvokset Karhusen ja Ruutanan, kolme ulkoministeriä ja viisi pankinjohtajaa, kaikki osuuspankkilaisia.
Keskirivissä lepäsivät ammattiyhdistysmiehet Rehunen ja Saapas sulassa sovussa STK:n Björstromin kanssa. Asetelma huvitti Otto von Humusta suuresti.
Loput paikat oli myyty ulkomaisille ruumiille, syväjäädyttäminen Suomessa oli näet huomattavasti halvempaa kuin esimerkiksi USA:ssa, josta tämä loistava bisnesidea oli peräisin. Ulkomaalaisten nimilappujen kanssa von Humuksella oli pieniä epäilyksiä, ne olivat saattaneet hieman seota. Mutta he voisivat sitten herättyään selvittää sotkun helposti. Se ei olisi suuri vaiva.
Päiden henkilöllisyydestä ei sensijaan voinut erehtyä. Hän oli kaikonäköisesti liimannut Pertin kanssa nimilaput siististi pakastepäiden otsanahkaan. Patologimme teki parhaillaan inventaariota. Hän laski päitä, ...49...50..51... Päitä oli liian vähän. Luettelon mukaan niitä piti olla 60, mutta vaikka kuinka von Humus laski, hän päätyi lukuun 51. Mikä nyt eteen?
Ylilääkäri Juliukselle tästä ei voisi puhua, päät olivat maksaneet hoidosta kovan hinnan. Von Humus tönäisi mustan kissansa jaloistaan ja
pohti kadonneiden päiden mysteeriä lievän pakokauhun vallassa. Jäädyttäminen ei ollut mitään halpaa touhua.
Von Humus oli ylpeä syväjäädyttämöstään ja päätti olla sitä yhä. Puuttuvat päät hän päätti, jos ei nyt unohtaa, niin ainakin painaa mielessään taka-alalle. Samoin kuin silloin kun syväjäädyttämö oli päässyt sulamaan. Sähkölaitos oli pikkumaisuuksissaan pistänyt sähköt poikki maksamattomien laskujen vuoksi, eikä varageneraattori riittänyt kaikille osastoille. Von Humus ei ikinä antaisi anteeksi tohtori Imelda Maitoruvelle, että tämä oli saanut johtaja Juliuksen vakuuttuneeksi, että lastenosasto oli muka tärkeämpi kuin patologian. - Jumalauta, von Humus oli puuskahtanut Maitoruvelle, - minulla sentään on tuolla alhaalla muutama ministeri, pankinjohtajia ja exhumoitu entinen presidentti. Sinulla on kaikki paikat täynnä pelkkiä pentuja. Imelda oli todennut ilkeästi, että hänen potilaansa olivat sentään elossa, von Humuksen kauan sitten jo kylmenneitä.
- Kylmenneitä, KYLMENNEITÄ! Jumalauta, jos en saa sähköä syväjäädyttämöni sulaa. Kuten sitten kävikin.
Pakinaperjantain 60. haaste oli 60.
Suurella ja kalliilla mainoskampanjalla markkinoitiin varakkaille mahdollisuutta, kun muuta keinoa ei enää ollut, jäädytyttää ruumiinsa odottamaan lääketieteen kehitystä. Ehkä joskus keksittäisiin hoito heidän kuolemantautiinsa.
Syväjäädyttämöstä oli vastuussa patologi Otto von Humus. Hän oli järjestänyt ruumiit kolmeen kerrokseen, kullakin ruumiilla oli oma nimilapulla varustettu lokeronsa. Alariviin von Humus oli sijoittanut lihavat vuorineuvokset Karhusen ja Ruutanan, kolme ulkoministeriä ja viisi pankinjohtajaa, kaikki osuuspankkilaisia.
Keskirivissä lepäsivät ammattiyhdistysmiehet Rehunen ja Saapas sulassa sovussa STK:n Björstromin kanssa. Asetelma huvitti Otto von Humusta suuresti.
Loput paikat oli myyty ulkomaisille ruumiille, syväjäädyttäminen Suomessa oli näet huomattavasti halvempaa kuin esimerkiksi USA:ssa, josta tämä loistava bisnesidea oli peräisin. Ulkomaalaisten nimilappujen kanssa von Humuksella oli pieniä epäilyksiä, ne olivat saattaneet hieman seota. Mutta he voisivat sitten herättyään selvittää sotkun helposti. Se ei olisi suuri vaiva.
Päiden henkilöllisyydestä ei sensijaan voinut erehtyä. Hän oli kaikonäköisesti liimannut Pertin kanssa nimilaput siististi pakastepäiden otsanahkaan. Patologimme teki parhaillaan inventaariota. Hän laski päitä, ...49...50..51... Päitä oli liian vähän. Luettelon mukaan niitä piti olla 60, mutta vaikka kuinka von Humus laski, hän päätyi lukuun 51. Mikä nyt eteen?
Ylilääkäri Juliukselle tästä ei voisi puhua, päät olivat maksaneet hoidosta kovan hinnan. Von Humus tönäisi mustan kissansa jaloistaan ja
pohti kadonneiden päiden mysteeriä lievän pakokauhun vallassa. Jäädyttäminen ei ollut mitään halpaa touhua.
Von Humus oli ylpeä syväjäädyttämöstään ja päätti olla sitä yhä. Puuttuvat päät hän päätti, jos ei nyt unohtaa, niin ainakin painaa mielessään taka-alalle. Samoin kuin silloin kun syväjäädyttämö oli päässyt sulamaan. Sähkölaitos oli pikkumaisuuksissaan pistänyt sähköt poikki maksamattomien laskujen vuoksi, eikä varageneraattori riittänyt kaikille osastoille. Von Humus ei ikinä antaisi anteeksi tohtori Imelda Maitoruvelle, että tämä oli saanut johtaja Juliuksen vakuuttuneeksi, että lastenosasto oli muka tärkeämpi kuin patologian. - Jumalauta, von Humus oli puuskahtanut Maitoruvelle, - minulla sentään on tuolla alhaalla muutama ministeri, pankinjohtajia ja exhumoitu entinen presidentti. Sinulla on kaikki paikat täynnä pelkkiä pentuja. Imelda oli todennut ilkeästi, että hänen potilaansa olivat sentään elossa, von Humuksen kauan sitten jo kylmenneitä.
- Kylmenneitä, KYLMENNEITÄ! Jumalauta, jos en saa sähköä syväjäädyttämöni sulaa. Kuten sitten kävikin.
Pakinaperjantain 60. haaste oli 60.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)